Vitézin historia ja Suomi - History of Vitéz and Finland

(English text follows below)

Vitézi Rend -unkarilainen ritarikunta perustettiin vanhan Unkarin kuningaskunnan raunioille 1920. 

Organisaatio ei anna nimellisesti ritarin arvoa. Sana vitéz, joiksi järjestön jäseniä kutsutaan, periytyy vanhaan unkarin kieleen tarkoittaen taistelijaa, sotilasta, sankarillista voittajaa mutta myös ritaria. Attribuutteina käytetään arvostettua, sankarillista, pelotonta ja vaarojen vastustuskykyistä. Arvonimen kääntäminen ei näin ollen ole aivan yksinkertaista. Se perustuu kuitenkin maan historiallisiin tapahtumiin, sankarillisiin henkilöihin ja kansan toistuvasti kokeman kärsimyksen vaihtumiseksi voittoon ja valoon pimeydestä.

Vitézi Rend on suhteellisen demokraattinen organisaatio verratessa sitä historialliseen taustaansa alkaen Unkarin ensimmäisestä kristillisestä kuninkaasta Pyhästä Tapanista (k. n. 1038) alkaneessa kehityksessä palkita kansansa urheita jäseniä aateluudella ja maaomaisuudella. Vitézin jäsenyyteen voidaan kutsua sekä miehiä, että naisia ja vaikka etusijalla ovat unkarilaiset ja Unkaria ulkopuolella maantieteellisesti asuvat mutta unkarilaisia juuria tunnustavat henkilöt, muidenkin kansojen piiristä voidaan sen jäsenyyteen tulla kutsutuiksi ja saada tuo nimitys kunnia-arvona.

Vuoteen 1944 arvonimeä seurasi Unkarin kansalaiselle kymmenen hehtaarin maaomaisuus, jolla haluttiin taata saajansa elinolosuhteet ja arvatenkin myös sitoutumisen maahansa ja kansaansa vahvistumisen. Maata ei enää Tonavan rannoilta viininviljelykseen saa, mutta perinteeseen kuuluu edelleen arvonimen saajan vanhimman lapsen mahdollisuus lähes automaattisesti saada - täysi-ikäiseksi tultuaan - sama arvonimi, kuin on vanhemmallaan.

Unkarin historiaa

Nykyisen Unkarin tasavallan maantieteellisellä alueella ja laajemminkin on arvioitu muinaisina aikoina olleen satakunta erilaista heimoa, joista yksikään ei onnistunut valloittamaan koko aluetta pitkän historiallisen ajanjakson aikana. Ainoan poikkeuksen tekivät prinssi Arpadin johdolla magiaarit tai toiselta nimeltään unkarilaiset, joiden valta jatkui suurella osin tätä aluetta noin vuodesta 895 aina 1900-luvulle asti. Tätä ennen olivat itäiset alueet olleet mongolien hallussa. Noiden vuosisatojen aikana on paavin siunauksella kruunattu ensimmäinen kuningas vuonna 1000, oltu milloin baijerilaisten tai tsekkien vallan alla; taisteltu toistuvasti turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan, saatu lopulta apu ottomaanien karkottamisessa Itävallan Habsburgeilta ja sitten noustu samaisen suvun keisarin hallintoa vastaan.

Unkarilainen isänmaan mies Ferenc Deak ja kumppaninsa onnistuivat uutteralla työllään pysäyttämään kansansa kokeman väkivallan ja saamaan Itävallan keisari Franz Josefin Unkarin kuninkaana tulemaan alamaisiaan vastaan ja antamaan näille parlamentaarisen demokratian 1867. Tästä katsotaan alkaneeksi ”kultainen aika”, joka vaurastutti sekä henkisesti, että materiaalisesti paitsi itävaltalaisia, myös unkarilaisia. Aika päättyi vasta ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen ja kaksoismonarkian romahtamiseen.

(English text follows below)

Unkari 1920

Ensimmäisen maailmansodan päättyessä Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia hajosi useaan osaan. Ympärysvallat, lähinnä britit ja ranskalaiset, antoivat Unkarin jäädä kuningaskunnaksi mutta hallitsijaa ei Habsburgien vallan jälkeen enää annettu kruunata, vaan sijaishallitsijaksi ja valtionhoitajaksi nimettiin kansan suuren enemmistön kannattamana entinen laivastoamiraali Miklós Horthy.

Tilanne oli seurausta sekavista oloista, joissa paitsi bolshevistinen Neuvosto-Venäjä koetti manipuloida Unkarin hallintoa kommunistien käsiin, myös naapurimaa Romania tavoitteli alueita itselleen. Ranskassa solmitussa ns. Trianon rauhansopimuksessa määriteltiin Unkarin tilanne ja maahan saatiin rauha. Amiraali Horthy halusi palkita urheita maanmiehiään mutta asemansa ei mahdollistanut enää aatelisarvojen antamista, niin kuin vanhassa kuningaskunnassa olisi pitänyt tapahtua. Hän ratkaisi tilanteen perustamalla tässä esitellyn ritarikunnan, joka vahvistettiin Horthyn ja tuolloisen pääministerin valtiollisella päätöksellä nro 6650/1920. Ritarikuntaa ei johda perinteiseen tapaan suurmestari, koska tällainen arvonimi katsottiin kuuluvaksi kruunatulle hallitsijalle, vaan alkuperäiseen, sotilaallisen ritarikunnan luonteeseen sopivasti kapteeni-kenraali tai unkariksi ”fökapitany”.

Organisaatio ja sen jäsenmäärä kasvoivat aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka. Arviolta 5500 miestä saivat maa-alueensa, jotka hankittiin ja muodostettiin tosiasiallisena maareformina suurtilallisilta saaduista lahjoituksista sekä valtion maista. Uusi, synnytetty yhteiskuntaluokka – vitezi – oli arvomerkissään miekalla ja peltomaisemalla kuvatusti vahvassa yhteydessä maahan ja sen puolustamiseen sankarillisesti.

Unkari 1945

Toisen maailmansodan seurauksena ja Puna-armeijan otettua tosiasiallisen vallan maassa, Vitezi Rend koki lakkautuksen saman tapaisesti, kuin omat suojeluskuntamme ja Lotta-järjestömme tai vaikkapa heimotyössään myös unkarilaisten kanssa yhteistyössä ollut Akateeminen Karjala-Seura. Kapteeni-kenraali Horthy siirtyi erinäisten vaiheiden jälkeen maanpakoon Portugaliin ja kuoli siellä 1957.

Horthyltä oli sodan jälkeen ja edelleen maanpakoon siirtyessään kielletty kaikkinainen poliittinen toiminta Unkarin asiassa. Hänen kuoltuaan useat länteen paenneet organisaation unkarilaisjäsenet aktivoituivat ja Horthyn maanpaossakin ylläpitämä sankarillinen liekki sai uutta hehkua. Tämä mahdollistui, kun Habsburgien dynastian jäsen, sotamarsalkka, arkkiherttua Josef, joka oli kaikkien aikojen ensimmäinen Vitéz-arvon saanut henkilö, kutsuttiin johtamaan järjestön uutta organisointia toimeenpanevaa kokousta. Vuonna 1959 hänet valittiin järjestön uudeksi päämieheksi.

Vitézin uusi aika

Kuusikymmenluvulla järjestö sai tunnustuksen puolivaltiollisena ritarikuntana perustuen sen syntyvaiheen hallinnon tilanteeseen, jossa Unkari oli tosiasiallisesti kuningaskunta ja Habsburgien hallitsijasuku mukana järjestön muodostumisessa sekä jälleen sen tosiasiallisena johtajana. Kapteeni-kenraalina toimii tänään Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen korkeutensa, Itävallan arkkiherttua ja Unkarin prinssi Josef Karl von Habsburg-Lothringen. Häntä edelsi isänsä Josef Arpadin kausi ja sitä kenraali Ferenc Farkas de Kisbarnakin, toisen maailmansodan unkarilaissankarin hallituskausi.

Järjestössä on tätä kirjoitettaessa reilut tuhat jäsentä, enimmin Unkarissa ja sen naapurivaltioiden alueilla mutta myös ympäri maailmaa, joukossa myös suomalaisia historiansa tuntevia ja tunnustavia isänmaan miehiä. Me suomalaiset jäsenet kannamme Vitéz-tunnusta kunnia-arvona, emme vanno valoja isänmaamme ulkopuolisille organisaatioille, saati valtioille. Järjestön rintamerkin on suunnitellut vuonna 1920 Szilasi Jozsef. Siinä on kuvattuna Unkarin kuningaskunnan vaakuna, jota kruunaa Pyhän Tapanin vinoristinen kruunu. Vaakunaa reunustavat tammenlehvät ja vehnäntähkät ja siihen valonsa antaa valkoinen aurinko. Ylöspäin kohoava miekka jakaa kilven kentän pystysuorassa ja nämä sodan, urheuden, maan ja Unkarin kansan tunnukset muodostavat harmonian sekä yhteyden järjestön syntysanojen aikaan ja ajatukseen.

A Brief History of the Order of Vitéz

(English text follows below)

Unkari ja ensimmäinen suomalainen Vitéz

Akateeminen Karjala-Seura (AKS) vaali 1920–1940-luvuilla vahvaa heimoaatetta, joka korosti suomensukuisten kansojen yhteenkuuluvuutta ja kulttuurista sukulaisuutta. Vaikka konkreettiset kontaktit Unkarin suuntaan jäivät vähäisiksi, AKS:n ajattelussa unkarilaisuus nähtiin henkisenä veljeskansana – kansana, jolla oli samankaltaisia historiallisen selviytymisen kokemuksia ja vahva kansallinen identiteetti.

Unkari edusti monille seuran jäsenille itsenäisyytensä säilyttänyttä, kulttuurisesti itsetietoista kansakuntaa, jonka esimerkkiä arvostettiin. Yhteinen urali-altailainen kielitausta ja kiinnostus omien juurien etsimiseen loivat ideologisen sillan kahden kansan välille. Vaikka käytännön opiskelijayhteistyötä ei juuri syntynyt, ajatus hengenheimolaisuudesta säilyi tärkeänä osana AKS:n maailmankuvaa.

Suomi taisteli urheasti suurta hyökkääjää Neuvostoliittoa vastaan sodissa 1939-1944. AKS:n noin 4000 miesjäsenestä yli neljäsataa kaatui. Sodasta elossa selvinneiden upseereiden joukossa oli majuri Paavo A. Kairinen. Hän sai komennuksen päämajaan sodan loppuvaiheessa 1944. Siellä everstiluutnantti Usko Sakari Haahti kysyi hänen halukkuuttaan osallistua aseiden hajavarastoinnin järjestämiseen. Hajavarastointi, joka tultiin myöhemmin tuntemaan asekätkentänä, oli tarkoitettu sissisodankäyntiä varten, mikäli Suomi joutuisi Neuvostoliiton miehittämäksi. Kairinen suostui hänelle kaavailtuun tehtävään aseiden ja ampumatarvikkeiden hankinnassa. Vain vuotta myöhemmin Kairinen sai upseeritoveriltaan varoituksen suunnitteilla olevasta pidätyksestä. Hän erosi Suomen puolustusvoimien palveluksesta ja siirtyi Ruotsiin 1945.

Kairinen saapui perheineen New Yorkiin 1947 muutamien muiden samaan Marttisen miehiksi nimetyn ryhmään kuuluvien tapaan. Marttisen miehillä tarkoitetaan suomalaisten asekätkijöiden ryhmää, joka pakeni Suomesta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin ja liittyi aikanaan Yhdysvaltain armeijaan. Ryhmää kutsutaan "Marttisen miehiksi" johtajansa, Mannerheim-ristin ritarin sekä Suomen ja myöhemmin myös Yhdysvaltain armeijan everstin Alpo Marttisen mukaan. Vastaanotosta huolehti Suomalaiset Aseveljet Amerikassa-yhdistys. Yhdysvalloissa ryhmän jäsenet olivat aluksi pakolaisen asemassa. Sen jälkeen he työskentelivät sekalaisissa töissä sillä välin, kun heidän asiaansa käsiteltiin Yhdysvaltain puolustushallinnossa. Tässä mainitut kolme upseeria olivat kaikki AKS:n valajäseniä.

Suomalaiset upseerit saivat lopulta värväytyä sotamiehinä Yhdysvaltain armeijaan tammikuussa 1948. Typistetyn alokasvaiheen ja kielenopiskelun jälkeen joukosta tuli ensin talvisodankäynnin kouluttajia ja sitten aliupseereita. Koulutusvastuut laajenivat ja monipuolistuivat.

Syksyllä 1953 Kairinen komennettiin Saksaan erikoissodankäyntiryhmän kouluttajaksi. Hän organisoi vapaaehtoisesti Unkarin kansannousun pakolaisten avustustoiminnan ja tämän johdosta hänet kutsuttiin vuonna 1992 unkarilaisen Vitézi-ritarikunnan jäseneksi ensimmäisenä suomalaisena. Vahva arvelu kuitenkin on, että päämajan tiedustelupäällikkönä ja marsalkka C. G. E. Mannerheimin luottomiehenä vielä sodan päätyttyäkin marsalkan sanellessa muisatelmiaan Sveitsissä toiminut, äitinsä puolelta unkarilainen eversti Aladár Paasonen olisi ollut Vitéz-ritarikunnan jo Kairistakin aiempi jäsen. Suomalaiset Vitéz-jäsenet kunnioittavat näiden ja lukuisten muiden Suomea puolustaneiden, urheiden sotilaittemme muistoa.

Suomalaiset Vitézit kokoontuvat vuosittain 23.4., joka on unkarilaisen kalenterin mukaan Béla-nimen nimipäivä. Eversti Paasosen koko nimi oli Aladár Antero Zoltán Béla Gyula Árpád Paasonen.  Béla oli myös neljän unkarilaisen Árpad-suvun kuninkaan nimi. 

The First Finnish Vitéz

During the 1920s and 1940s, the Academic Karelian Society (AKS)—a Finnish university student activist movement founded in 1922—espoused a staunch tribal ideology that emphasised the unity and cultural kinship of Fenno-Ugric peoples. Although tangible contact with Hungary remained limited, the AKS viewed Hungarians as a spiritual brother nation: a people who shared similar historical survival experiences and possessed a resilient national identity. For many members of the society, Hungary represented a culturally self-aware nation that had successfully retained its independence, serving as an admirable example. This shared Ural-Altaic linguistic background and a mutual desire to explore ancestral roots built an ideological bridge between the two nations. Whilst practical student cooperation never fully materialised, the concept of spiritual kinship remained a cornerstone of the AKS worldview.

During the wars of 1939–1944, Finland fought valiantly against its monumental aggressor, the Soviet Union. Of the approximately 4,000 male members of the AKS, over four hundred fell in battle. Among the officers who survived the war was Major Paavo A. Kairinen. In the final stages of the conflict in 1944, he was assigned to headquarters, where he was asked if he would be willing to help organise the clandestine, dispersed storage of military equipment. This operation, which later became known as the Weapons Cache Case (Asekätkentä), was designed to prepare for guerrilla warfare in the event of a Soviet occupation. Kairinen accepted his designated role in procuring weapons and ammunition.

A year later, Kairinen was warned by a fellow officer of his impending arrest. He promptly resigned from the Finnish Defence Forces and fled to Sweden in 1945. By 1947, Kairinen and his family had arrived in New York, alongside a small group of comrades known as 'Marttinen's Men'. This moniker referred to a group of Finnish weapons-cachers who had fled Finland via Sweden to the United States, where they eventually joined the US Army. The group was named after its leader, Alpo Marttinen, a recipient of the Mannerheim Cross and a colonel in both the Finnish and, later, the United States Army.

The Finnish Brothers in Arms in America Association managed their reception. Upon arrival in the United States, the group members were initially granted refugee status, taking on odd jobs whilst their cases were processed by the US Department of Defense. In January 1948, the Finnish officers were finally permitted to enlist as privates in the US Army. Following a shortened basic training phase and language studies, they initially served as winter warfare instructors before being promoted to non-commissioned officers. Their training responsibilities subsequently expanded and diversified. Both of these prominent leaders had been members of the AKS.

In the autumn of 1953, Kairinen was posted to Germany as an instructor for a special warfare group. There, he voluntarily organised relief efforts for refugees fleeing the Hungarian Uprising. In recognition of his service, he was invited to join the Order of Vitéz in 1992, making him the first officially recorded Finn to receive the honour. However, strong suspicions remain that Colonel Aladár Antero Zoltán Béla Gyula Árpád Paasonen—who served as Chief of Intelligence at headquarters, was a trusted confidant of Commander-in-Chief Marshal C. G. E. Mannerheim, and was Hungarian on his mother's side—had been admitted to the Order well before Kairinen. Conclusive evidence to confirm or deny this has yet to be found.

Today, Finnish members of the Order of Vitéz honour the memory of these individuals, alongside the numerous other brave soldiers who defended Finland. The Finnish Vitéz gather annually on 23 April, which, according to the Hungarian calendar, is the name day for Béla—a name borne by four Hungarian kings of the historic Árpád dynasty.